Kennel Omituinen on pienimuotoisesti paimensukuisia lapinkoiria kasvattava kotikolo Jyväskylässä, jota ihmisvahvistuksen lisäksi asuttaa rauhallinen ja vahvahermoinen matriarkka Luna (Nutukas Illusia, s.2002), sen tarmokas, itsensä touhuihin änkeävä kyynärpäätaktikkotytär Ursa (Nutukas Ursula, s.2005) sekä uusimpana tulokkaana niinikään Lunan tytär, oma pieni hassu itsensä, Hippa (Omituinen Metsähippa, s.2009).   LÄHTÖTILANNE Oma koiraharrastukseni johtaa taaksepäin katsoen aivan lapsuuteen, vanhempani kasvattivat siperianhuskyja, joiden parista nousee kiinnostukseni koiriin. Olen syntymästäni saakka pelannut koirien kanssa ja niiden kanssa toimiminen ja niiden ymmärtäminen on itselleni pitkälti luontaista. Vanhempien koirankasvatuksen myötä olen ollut mukana lukemattomissa pentuprosesseissa, jännittänyt koiranalkujen syntymää, seurannut jännityksellä niiden kasvua ja surrut niiden luovutusta. Reilu kymmenvuotiaana opettelin tarmokkaasti tunnistamaan kaikki koirarodut – huomattavasti voimakkaammalla tahdolla ja motivaatiolla kuin mitä opettelin Euroopan pääkaupunkeja tai historiamme ajanlaskun jatkumoita. Kiinnostus laajeni koiran käyttäytymisen ja kouluttamisen teorioiden opiskeluun, mitkä ovat edelleen kaikkein lähimpänä sydäntäni. Yhä opiskelen samalla tarmokkuudella uutta ja haluni oppia ja ymmärtää on monessa suhteessa pohjaton. Siperianhuskyjen parissa kasvaneena tiesin haluavani ”omalta koirarodultani” jotain muuta, halusin ennen kaikkea ihmisen koiran, sellaisen, joka kulkisi kaikkialla kanssani, joka pysyisi vapaana mukana ja jolla ei olisi riistaviettiä, sellaisen koiran, joka tekisi kanssani mielellään, mutta joka osaisi myös rauhoittua tilanteessa, jossa ei tapahdu mitään. Rotukirjoa tuli käytyä kattavasti läpi, sormen osuessa vihdoin koirarotukirjassa suomenlapinkoiran päälle ja jääden siihen. Himpun myöhemmin Joulu-Koirammea selatessani osui silmääni kuva paimensukuisesta lapinkoirasta (Peski Naappu), ulkomuoto miellytti silmääni valtavasti, pitkä runko, paimenkoiran rakenne, alhaalla kannettu häntä – tässä se nyt on, tämä on minun koirani! Otin yhteyttä Nutukas-kennelin Eevaan, tavattiin, tutustuin hänen koiriinsa ja varmistuin entisetään rotuvalinnastani, alkoi reilun parin vuoden odottelu pennun suhteen, pennun jonka alkuperäisenä tehtävänä olisi toimia maisemaa toistuvasti vaihtavan opiskelijan rauhallisena ja sopeutuvana toverina.   LUNA JA URSA Hyvää kannattaa odottaa, sanotaan. Vihdoin, heinäkuun lopussa 2002 kaverikseni muutti itseriittoinen, mutta hellyttävästi aina läsnä oleva pikkupirpana Luna, jonka kanssa rupesimme opettelemaan toisistamme. Tänä päivänä Luna on varmaluonteinen, sopeutuva ja toimintakykyinen, arvonsa tunteva narttu, jonka kanssa olemme matkan varrella kokeilleet monenlaista harrastusta ja tekemistä. Tokotettu ja opeteltu temppuja, treenattu agilitya, kokeiltu pelastuskoirailua ja oltu mukana kaverikoiratoiminnassa. Löytyipä mammasta aivan uusi vaihdekin, kun kävimme vuoden 2007 keväällä poropaimennustestissä, jossa Lunasta sukeutui alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa istuva, kyvykäs koparaeläintenpaimentaja. Luna on aina ollut vaihtuviin elämäntilanteisiin ja ympäristöihin sopeutuva ja siitä syystä ihanteellinen, uskollinen, kanssakulkija omalle ihmiselleen. Luna tuli minulle Nutukas kennelistä sijoitukseen. Pennutuksen ollessa ajankohtaista, pelasin korttini niin, että onnistuisin lyhyelläkin varoitusajalla varaamaan itselleni narttupennun, toiveissa emoaan aktiivisempi koira, jolle varovasti haaveilin harrastuskoiran toimea. Täsmälleen kolmen vuoden kuluttua siitä, kun Lunan ja minun yhteinen taival oli alkanut, heinäkuun lopussa 2005, maailmaan syntyi possunenä Ursa, jonka kasvua olen saanut seurata mahdottomasti kakarasta fiksuksi ja kuulolla olevaksi nuoreksi koiraksi ja aikuiseksi. Ursa on tavattoman reipas, utelias ja hyväntuulinen, mutta omaa myös loistavan kyvyn rauhoittua. Sen ehdottomasti paras puoli on olla aina kuulolla, se haluaa tehdä ja olla mukana tekemässä, se on mukana kulkeva ja lähellä pysyvä. Ursasta on kasvanut kuuliainen ja oppimiskykyinen harrastuskoira, jonka kanssa olen onnistunut hurahtaa agilityyn, joka onkin ehdoton ykköslajimme. Lisäksi olemme kisanneet tottelevaisuuspuolella ja ottaneet orastavasti jälkeä, johon Ursalla tuntuu ilokseni olevan oivallusta ja keskittymiskykyä.     OMITUISET Ensimmäinen kasvattamani pentue syntyi vappuaattona 2007, neljä siskosta, Maavärit (Delete x Nutukas Illusia), esiaikainen kirjo ympäristöön sopivia polkujen maalaajia. Samalle vuodelle ajoittuu Suomen Kennelliiton järjestämän kasvattajan peruskurssin käyminen sekä kasvattajasitoumuksen allekirjoittaminen. Kennelnimen Omituinen sain alkuvuodesta 2008, jonka jälkeen jo syntyneet ja omiin koteihinsa muuttaneet Maavärisiskokset kirjattiin omituisiksi. Sijoitukseen tästä esikoispentueesta lähti Umbra (Omituinen Umbra, s.2007), joka kenties tulevaisuudessa jatkaa meidän tarinaamme uudella sukupolvella. Toinen Omituinen pentue syntyi kesäkuussa 2009, taustalla pitkä ja mutkikas, joskin kiinnostava projekti saada Suomeen uutta verta Ruotsissa rotuunotetun Saiken jälkeläisistä. Omituista laumaa vahvisti keväällä 2009 ruotsalainen hurmaava herrasmies Sarri (LP1 Fjällfarmens Sarri), jonka lemmenlomalaisen onnistui jättää perässään Suomeen pulskistuvan yksinhuoltajaemo-Lunan (Nutukas Illusia), joka oli saava neljä Karhupentua. Tämä pentue, jos jokin, on opettanut minulle kasvattajana paljon, erityisesti sen, kuinka nöyrä monessa suhteessa täytyy olla, kuinka joustaa ja muuntua yllättäviin tilanteisiin, kuinka kantaa vastuu kasvateistaan ja niistä päätöksistä, joiden eteen kulloinkin joutuu asettumaan. Neljän pennun (1u + 3n) Karhupentueesta syntymäkotiaan jäi asuttamaan omituisen erityislaatuinen Hippa, silmäpuoli Persoona, joka piirtyy mieleen lähtemättömästi. Hippa on pienestä iästään huolimatta kertonut maailmalle - ja minulle - jo valtavasti. Se elää riemuisaa koiranpennun elämää kehityshäiriöineen ja todistaa elinkykyään jokaisena hetkenään, todistaa, että vajaasti ammennetut elämäneväät riittävät oikealla asenteella ja elämänilolla täydemmin, kuin moni voisi aavistaa.   PERIAATTEISTA Helpoimmin lähestyttävä lähestymistapa kasvattamisen kriteereille ja jalostukseen käyttämilleni koirille on se, minkälaisia koiria itse haluan omistaa, millaisten koirien kanssa haluan elää. Tärkeimpiä asioita minulle paimensukuisen lapinkoiran kasvattajana ovat kokonaisvaltainen terveys, toiminnallinen rakenne ja tasapainoinen luonne. Päällimmäisenä mielessä lähinnä rodun alkuperäinen käyttötarkoitus poroja paimentavana koirana. Tavoitteena paitsi kaunis, sopusuhtainen ja paimenkoiran näköinen, myös luonteeltaan periksi antamaton ja toimintakykyinen, mutta hyvähermoinen ja nöyrä, yhteistyöhaluinen koira. Tärkeitä asioita itselleni ovat elinvoimaisuus, avoin ja elämänmyönteinen luonne, yhteistyöhalukkuus ja koulutettavuus, korkea laumavietti, lähellä pysyvyys sekä vähäinen kiinnostus riistaan. Tarkoituksena on välttää ylilyöntejä, liioittelua ja vain yhteen asiaan keskittymistä, olennaisempaa on rotutyypin kokonaisvaltainen säilyttäminen. Kasvatustyöni on ja tulee jatkossakin olemaan pienimuotoista. Minulle on tärkeää kuulla ja nähdä kasvattieni elämää ja kasvua, pieniä ja isoja, iloisia ja surullisia sattumuksia myös luovutuksen jälkeen. Haluan tutustua kunnolla pentujen omiin ihmisiin, taka-ajatuksena löytää pennuille sellaiset omat ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan pennulle koiran arvoisen elämän, sekä pysyvän, kykeneväisen, kiinnostuneen ja yhteistyökykyisen kodin. Omituinen Okra ja ikioma ihmisensä Katja. Viikonvanhat Maavärit toukokuussa 2007. Tietenkin olisi mukava, että koiria käytettäisiin, niiden kanssa harrastettaisiin ja niitä tutkittaisiin, terveystiedoille annan erityistä painoarvoa. Samoin on mielenkiintoista tietää laajemmin kasvattiensa käyttö- ja luonneominaisuuksista, toki minut tekee iloiseksi se mikäli omistajat ovat valmiita käyttämään koiriaan luonnetestissä, poropaimennuskokeessa ja virallisissa terveystarkastuksissa. Mitään vaatimuksia ne eivät kuitenkaan ole, ensisijainen ja tärkein toiveeni on, että kasvattini saa rakastavan kodin, jossa se saa asiaan kuuluvan hoidon ja tapakasvatuksen, sekä saa olla mahdollisimman paljon ihmistensä kanssa, kulkea ja kokea mukana, olla osa perhettä, pihan perälle häkkiin tai ketjun päähän pihakoiraksi sitä ei saa alistaa.   PAIMENSUKUINEN LAPINKOIRA Lapinkoira on viimeisen päälle ihmisensä koira ja monenlaiseen toimintaan omiaan. Agilityssa, tokossa ja pelastuskoiratoiminnassa olen nähnyt useita pareja. Lapinkoiralla on PK-oikeudet, joten palveluskoirapuolellekin ovat ovet avoinna. En näe lapinkoiraa kunnianhimoisen ihmisen koirana, vaikka se onkin monenlaiseen toimintaan valmis ja toimintakykyinen, monipuolinen koiria. Helppo peruskoira, jolla löytyy kyky itsenäiseen toimintaan, fiksuutta sekä kotimaista karskiutta. Lapinkoiria on hyvin monenlaisissa ympäristöissä, niin kaupungeissa kuin maatiloillakin apuna karjaa ja lampaita kuljettaessa, osa jopa alkuperäisessä työssään poropaimenena. Luonnossa liikkujan ja retkeilijän kaverina lapinkoira on ihan omiaan. Suomenlapinkoiran sisällä on onnistuttu erillään säilyttämään kanta, joista käytetään nimeä paimensukuinen lapinkoira. Paimensukuiset lapinkoirat polveutuvat tunnetuista ja taustaltaan varmistetuista poronhoitoalueen työsukuisista koirista. Näissä koirissa on pyritty säilyttämään paimenkoiramainen olemus, kestävä, toiminnallinen rakenne ja yhteistyökykyinen luonne, ne ovat pitkärunkoisia, vähempikarvaisia ja häntäänsä alhaalla kantavia, ravaajarakenteisia, kestäviä paimenkoiratyyppejä, poiketen jalostetusta enemmän metsästyspystykorvan mallisesta, laukkarakenteisesta, nykyisen rotumääritelmän mukaisesta suomenlapinkoirasta.   KOIRAHARRASTUS Koirien kanssa eläminen ja niiden kanssa harrastaminen on itselleni osa tapaani elää, metsissä, treeneissä ja tapahtumissa rämyten, ilman kameraa tai usein kameran kanssa. Olen Suomen Kennelliiton, Lappalaiskoirat ry:n, ja Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran jäsen, sekä jäsenenä Porokoirakerho ry:ssä, jonka tavoitteena on edistää poroa paimentavan koiran tuntemusta ja käyttöä. Lisäksi kuulun paikallisiin Keski-Suomen Kennelkerhoon sekä Jyväskylän Agility Team ry:hyn, jossa toimin agilityn koulutusohjaajana. Vaikka olen kiinnostunut koirieni kanssa harrastamisesta ja niille toiminnan tarjoamisesta, niin ensisijaisesti koirat ovat minulle tovereita ja seuralaisia, perheenjäseniä. Nautin niiden kanssa luonnossa liikkumisesta ja ”ihan vaan olemisesta. Mikäli koiran terveys pettää tai sen kapasiteetti ei riitä tai muutoin se ei tunnu soveltuvan sille haaveilemaani "käyttötarkoitukseen", niin olkoon niin. Nämä ovat minulle tärkeitä omina itsenään, persooninaan, riippumatta siitä täyttävätkö ne koskaan niitä saappaita mitä olen tulevaa suunnittelevalla ihmispäälläni niiden osalle kaavaillut.